Liian huono

 Tunnen syyllisyyttä eilisestä kotiin jäämisestä. En pystynyt menemään kouluun, ahdisti liikaa. Ahdistaa kaikki ihmiset, jopa parhaat ystäväni. Ja ei, minua ei kiusata enää koulussa, minulla on paljon kavereita ja minusta pidetään, mutta silti pelottaa, pelottaa kauheasti. On pakko mennä kouluun, tänään on ruotsinkoe. En ole kyennyt lukemaan eikä lähes uneton yö liene hyväksi koemenestykselle. Tunnen oloni hyödyttömäksi ja huonoksi, olen häpeäpilkku vanhemmilleni ja taakka ystävilleni. En tahdo nähdä ketään enkä tahdo kenenkään näkevän minua. Sitten kuitenkin haluaisin vaan jonkun, etten olisi yksin. Tänään pukeudun isoon löysään tunikamekkoon ettei turpea keskivartaloni näy. Olen syönyt ihan kohtuudella, mutten tarpeeksi laihtuakseni. Paino pyörii viidenkymmenenviiden molemmin puolin. Jos tänään syön vähänkin liikaa, oksennan. Samaan aikaan rakastan ja vihaan oksentamista. Mutten voi lopettaa, se tuo turvaa ja rauhoittaa. "Mikset vain voisi nauttia normaaleista asioista", ihmiset sanovat. Ja minä vain hymyilen niinkuin kaikki olisi hyvin.

Alku.

Hei vaan! Olen miettinyt bloggaamisen aloittamista uudestaan lähes kahden vuoden tauon jälkeen, ja nyt tuntuu sopivalta hetkeltä kirjoittaa. Ensin on kai soveliasta esittäytyä hieman. Olen 16-vuotias ja käyn lukion ensimmäistä vuosiluokkaa. Olen tosi herkkäluonteinen ja tarkka, ehkä hieman perfektionistinen. Olen ollut syömishäiriöinen ja masentunut lähes kolmen vuoden ajan. Sitä varten pääasiassa tämän blogin teinkin. Haluan laihtua. Oloni on hieman ristiriitainen, sillä en haluaisi kenenkään muun kärsivän takiani, mutta toisaalta tarvitsisin tukea ja ymmärrystä, niin hyvinä kuin huonoinakin hetkinä. Minä en ole ikinä ollut mikään kovin laiha. Pienikokoinen ja lyhyt kyllä, mutta en sillä tavalla että olisin hoikka ja nätti. Syömishäiriöni on enimmäkseen ollut melko bulimiatyyppistä, mutta haluaisin päästä siitä eroon ja olla "hyvä anorektikko". En kestä itseäni tällaisena kuin nyt olen. Aina jos laihdun vähänkin olen edes hieman onnellisempi. Minä en tahdo olla lihava. Jos masennus ei varjostaisi elämääni niin paljoa, koulunkäynti, sosiaaliset suhteet, ja jopa laihduttaminen olisi helpompaa. Minussa on paljon tunnesyöjän vikaa, mikä on huono yhdistelmä lähes kokoaikaisen alakuloisuuden kanssa. Toki tiedän faktat ja kaiken pahan mitä laihduttamisesta voi seurata, mutta en välitä itsestäni niin paljoa että minua kiinnostaisi. Aion vain laihtua, ihan pikkuruiseksi, vaati se sitten vaikka henkeni.