Fear is a prison

Olen ollut oikeastaan joka päivä jo pitkään tosi surullinen. En edes tiedä tarkkaan että miksi, mullahan on kaikki ihan hyvin. Jotenkin vuosi sitten tapahtuneet asiat kummittelevat päässä, pelkään tätä vuoden aikaa. Vuosi sitten joulun aikoihin ja sen jälkeen olin tosi masentunut. Viiltelin päivittäin, vihasin itseäni, halusin kuolla. Jouduin osastolle yli kuukaudeksi. Minulle diagnosoitiin vakava masennus ja kärsin unettomuudesta. Aloin syömään masennuslääkkeitä eikä olo tahtonut parantua millään. Lopetin lääkkeet heti kun sain tilaisuuden, lopetin kaikki hoitosuhteet mitä minulla oli ja lakkasin puhumasta pahasta olostani. Tilanne helpotti itsestään ja kevät oli ihan hyvää aikaa talveen verrattuna. Kesä olikin sitten yhtä kamppailua. Kerron siitä enemmän joskus myöhemmin. Kesän jälkeen hoitosuhteeni tarapeuttini kanssa jatkui. Minä pelkään että tämä talvi on yhtä vaikea. Olen jatkuvasti onneton, nukun huonosti, tuntuu siltä että kohta ei enää jaksa. Opiskelukaan ei oikein suju ja töitäkin pitäisi alkaa hakea. Minä pelkään ettei minusta tule koskaan mitään, jään sosiaalisesti jälkeen muista ja tuleva ammattini tulee olemaan yhteiskunnan huora. Minä pelkään yksinäisyyttä, mutta myös ihmisiä. Pelkään maailmaa. Tästä ei tule mitään kun pelko hallitsee elämää. Can I just disappear and never come back? 
Pelkään ettei paino tule olemaan viidessäkymmenessä kilossa uuteenvuoteen mennessä. Eilisen aamupaino 53.4 kg. Minulla on tasan kaksi viikkoa aikaa pudottaa hieman reilut 3 kiloa. PELOTTAA. SEKOAN.